Pokémon-kokoelman aloittaminen lapsen kanssa

Yksi kansio, tahallaan

Minä en aloita koko korttipelin historialla. Pitkä opas on minua varten myöhemmin, jos lapsi kysyy mistä muut kansiot tulivat. Ensimmäisellä kerralla tarjoan yhden valinnan: settikansio yhdelle lyhyelle listalle, tai sukupolven 1 kansio, jossa on yksi kortti jokaisesta alkuperäisestä lajista. Sukupolven 1 muistiinpano on se versio valinnasta, jonka voin selittää minuutissa. Sataviisikymmentäyksi olentoa, yksi kortti kutakin, mikä tahansa painos. Panen oman avoimen kansioni syrjään ennen kuin lapsi istuutuu. Kaksi avointa kansiota samalla pöydällä muuttuu nopeasti yhdeksi yhteiseksi kasaksi, eikä sillä kasalla ole tehtävää.

Kaksi hanketta yhtä aikaa on tapa, jolla lapsi saa syliinsä pinoja eikä yhtään valmista sivua. Olen tehnyt sen. Toinen kerta on huonompi, koska pöytä näyttää askareelta. Yksi kansio tarkoittaa, että seuraavalla kortilla on ilmeinen tasku. Ilmeinen on ystävällistä. Seuraava kortti ei tarvitse puhetta paikastaan. Tasku on jo olemassa, ja se riittää selitykseksi. Puhe paikasta tulee vasta, jos lapsi kysyy miksi kortti ei mene etusivulle.

Anna lapsen valita ensimmäinen sivu

Sekoitan pienen pinon bulkia suojissa ja annan lapsen valita ensimmäisen kortin, joka menee sisään. Jos kansio on Pokédex-järjestyksessä, kortti menee silti numeroituun taskuunsa, ei eteen. Selitän sen kerran, ilman puhetta. Tasku on olennon paikka. Kortin valinta on se hauska osa. Numero on lupaus, että kortti löytyy uudestaan. Jos valittu olento on jo kansiossa, lapsi saa valita vielä kerran samasta pinosta. Kaksoiskappale palaa bulkiin ilman puhetta siitä, että valinta oli väärä.

Minä en korjaa makua. Pikachu on hyvä ensimmäinen kortti. Niin on olento, jota minä pidän tavallisena. Bulk on oikea kasa tähän, koska kappaleita on tarpeeksi, jotta valinta ei ole arvokas. Arvokas pino saa minut leijumaan pöydän yllä. Leijuminen on keittiön lauantain vastakohta. Jos käteni jäävät kortin ylle, vedän ne pois. Valinta on lapsen, ja bulkissa on varaa siihen. Vara on se syy, miksi tämä kasa on oikea kasa aloitukseen.

Suojat, sitten sivu

Suojat menevät päälle ennen kuin pienet kädet ottavat kortin. Näytän sen liikkeenä, en luentona: kortti sisään, suoja suoraksi, tasku auki, kortti sisään. Lapset ovat hyviä liikkeissä. Heitä kiinnostavat vähemmän mielipiteeni säilytyksestä. Pidän juomat poissa pöydältä enkä selitä syytä, ellei minulta kysytä.

Jos kortti taipuu, en tee siitä moraalista tapahtumaa. Panen suojan korvaajalle bulkista, jos minulla on sellainen, tai jätän rivin tyhjäksi kunnes on. Tyhjä rivi on sallittu. Kansio jonka annan eteenpäin on valmis kansio, eikä lapsen lauantaikansion tarvitse tulla sellaiseksi. Se saa jäädä lauantaikansioksi. Tyhjä rivi ei ole epäonnistunut lauantai. Se on paikka, johon voi palata, kun bulkissa on sopiva kortti. Paluu on helpompi, kun tasku jäi näkyviin eikä peittynyt korvikkeeseen.

Lopeta kun se on yhä hauskaa

Lopetan istunnon, kun lapsi on yhä halukas, en kun olen päässyt pyöreään lukuun. Kaksikymmentä minuuttia, jotka päättyvät suljettuun kansioon, tapahtuvat uudestaan. Tunti, joka päättyy huokaukseen, ei ehkä tapahdu. Kokoelmat muistavat rivit, jotka olen kirjannut. Mikään ruudulla ei ole tärkeämpää kuin se, että lapsi haluaa avata kansion ensi kerralla. En aseta tavoitteeksi kymmentä korttia tai täyttä sivua. Tavoite on, että kansio suljetaan silloin, kun joku yhä haluaa avata sen uudestaan.

En seuraa lapsen kansiota kilpailuna omaani vastaan. Tämän hankkeen julkiset sivut ovat minun tarkistuslistojani. Lapsen sivu saa olla kesken ikuisesti. Jos he kasvavat pitempään harrastukseen, settilistat ja lajien sivut ovat siellä. Jos eivät, kansio teki silti työnsä: kortit järjestyksessä, suojat päällä, iltapäivä joka kuului heille.

Kysymykset, joihin minä oikeasti vastaan, ovat pieniä. Mihin taskuun tämä kortti menee. Voiko tämä kaksoiskappale täyttää reiän. Saako lopettaa. Kyllä, numeroituun taskuun. Kyllä, jos rivi on tyhjä. Kyllä, lopeta. Isommat mielipiteet pidän omana tietonani, ellei lapsi kysy. Näin alkanut kokoelma voi pysyä pienenä ja olla silti oikea kokoelma. Sillä on järjestys, suoja ja seuraava tyhjä rivi, kun joku haluaa avata sen. Pieni kansio, jossa on järjestys ja suoja, on jo kokoelma. Sen ei tarvitse kasvaa minun hyllyni mittaiseksi. Mitta on lapsen iltapäivä, ei minun rivieni lukumäärä. Jos iltapäivä päättyy yhteen korttiin suojassa, se on valmis kerta. En avaa toista kansiota vain siksi, että pöydällä on vielä tilaa. Kun kansio sulkeutuu hymyyn, ilta onnistui, vaikka rivejä olisi tullut vain kaksi. Kaksi riviä riittää, jos kansio sulkeutuu rauhassa.